Vaarojen huuot

Kyllä mie tiiän, että Tuomuvaara ulvoo ja parkuu ulkoilijaa rinteitä kapuammaan. Kuulishan sen huuon Aapualla asti. Sillä vaaralla nuo myllyt jauhaa tauotta ja energia virtaa pitkin Ruottin kairaa. Siihen ko joskus pystyis itekki nii olis kone. Mutta miekään en ole.

Mie oottelen ainaki aamukymmeneen ennen ko lähen toista reeniä vetämään. Ohan sitä joskus yritetty viittä reeniä päivään, mutta nykysin riittää kolmekin vallan hyvin. Kaikkea vaan pitäs tehä, enemmän ko muut ja paremmin ko muut, että pärjäis maailmassa. Ja niinhän mie teenki.

Aina mie ajattelen, että ku on hyvä reeni tehtynä niin parempaa pitäs tehä. Tekeehän ne Linneen miehetki varmaan nykki yhteislähtöjä Lunsenilla. Niilä on vielä laittaa ne Troengin veljekset viivale, mutta onhan meiläki Taivaiset, nappasivat taas jonku sekaparirinttimestaruudenki eilennä.

Millinkerihän niilä on kehittyny hulluna. Mutta niin on meijän Panssariki. Molemmat tykkää Jennystä, mutta Tankasta tekkee kovemman, että sillä on pikkuveliki tulossa.

Heilä on Stenström, meilä Juopperi. Pomminvarmoja yömiehiä kumpiki. Sitten ku niile vaihto tossuttelijä Löfosi nii meille tuli Isokoski. Heijän Albin-niminen huippujunnunsa taasen on meilä Uustalo. Kyllä met nille pärjäämmä.

Eihän meilä Lunsenia ole kumme ei tuota pitsinnypläystä harrasteta. Met tykkäämä mäestä ja sitä löytyy Ritavaarasta. Ritavaarale on sitte hyviä korvikkeita vaikka Ounasvaara ja Laajavuori etelässä.

Mitä mie oikeastaan turhia. Meilä henkinen valmennuski perustuu vaan siihe, että keskitytään omaan tekemiseen, ei muitten arvostelemiseen. Mie otan suunnaksi Ritavaaran ja suksin sinne ko Kittsvaaran päästä kerran pääsee.

Kevät on tullu Tornionlaaksoon.

Isien kaiku

Aikojen alussa kristitty mies kulki Karamaassa. Kartta oli kädessä ja siitä löytyi mustaa sekä valkoista.

Kotipiirissä oli joskus 18. vuosisadalla nukkunut herra Maupertuis, joka maapallon oli jo kertaalleen mitannut pyöreäksi. Mutta eipä arvannut kristitty mies, että seuraavan vuosisadan kuluessa hänestä tulisi ookoo länsikairasta ja hänen seuraajistaan miehiä isänmaan huipulta isänmaan huipulle.

Kristitty mies sytytti tulen, joka välillä hiillostui, välillä roihusi. Roihu oli kovimmillaan vuonna -80 Ounasvaaralla, kun Jarmo Heikka parkkeerasi Ponnen 32. joukkueena maaliviivan yli hiihtokeskuksen kentälle.

Sitten vaihtui vuosituhat. Kristitty mies näki viimeisinä hetkinään, kuinka hiillokseen puhallettiin kovemmin kuin koskaan. Hiillos paleli ja sammui, mutta puhallus jäi. Pohjoinen tuuli oli syntynyt vahvistuakseen.

Kuin fenix lintu, tuhkasta nousi ylväs joukko nuoria urhoja. Tuhka häipyi Islannin tulivuorille miesten, atleettisten kuin kreikkalaisten patsaiden, jäntevien kuin ketterimpien puumien, nälkäisten kuin kidutettujen hyeenojen, askelten tieltä.

Askelten ei annettu horjua, sillä kairojen ankarat olot tuhoavat kaiken heikkouden. Olot eivät muutu, tietä ei ole tasoitettu loppuun asti, mutta pohja on luja ja vankka. Siltä pohjoinen tuuli ponnistaa, kevät keväältä kylmempänä ja vahvempana. Jatkuvasti ja puuskittain. Kylmempänä ja vahvempana kevätkylvöjen tuhoksi. Kylmempänä ja vahvempana aina vain varmemmin. Kylmänä ja vahvana!

Jykylän leiri 16.2. – kujanjuoksun loppu

Niinhän siinä kävi, että häätö Taitoniekantieltä on paperilla. Siispä viimeiset kujat ja korttitalot kierrettyään porukka katoaa kuin pieru Saharaan tai pyy maailmanlopun edellä. Osa jatkaa leireilyä Espoossa, osa suuntaa kisoihin ja minä lähden Tampereelle. 

Viimeisillä kujilla pakkanen laski 22 asteeseen, joten skottivaikutteita purematta niellyt Tinke otti munarit ja ALISTI:

Jykylän leiri, 15.2. - TJ

Illan testijuoksu raastettiin joidenkin lähteiden mukaan legendaarisella Roninmäen reitillä. Keskisuomalaiset puhuvat vajaan kutosen kierroksista kun todellisuus hiihtelee siellä viiden ja puolen paikkeilla. Virallinen Tikkakosken mittauspiste näytti lukemaksi 23.6 pakkasen puolella, mutta toppatakkiosasto puhalteli mittarin näyttämään 19:a. Eihän siinä juoksemisessa mitään järkeä ollut, mutta yritämme seuran imagon kannalta ylläpitää illuusiota karaistuneista Lapin miehistä.

Roninmäki tarjosi tällä kertaa osallistujille ajat 38:33 (18:50), 18:49, 19:29, 19:57, 20:20, 20:44, 20:58 ja 21:47. Lukemista päätellen kovin montaa herkkää askelta testijuoksureitti ei tänään nähnyt. Keskisuomalaiset maastot ja urheilijapohjan tuntien näin tuskin on ennenkään käynyt.

Tukijan korruptioillanvietosta ei jäänyt muistikuvia.

Jykylän leiri, 14.2. – kujanjuoksua ja jälki-istuntoja

Tietäähän sen, kun VK-yhteislähtöä tarjotaan, ei tuo onnistu kuin korkeintaan pilkunnussijoilla ja/eli Keski-Suomen AV-ryhmällä. Kortepohjan kortteleissa maaliin roiskaistiin järjestyksessä Flash, Tinke, Espii, Markku, OMa jne. Edellispäivän happoja huuhdeltiin siis vasta yhteislähtöjen jälkeisellä hiihtolenkillä.

Arktinen iltavaellus suuntautui keskisuomalaisen hiihtosuunnistuksen sateentekijän, ei vesisateen vaan mitalisateen tekijän, kotiladuille. Miehen, joka ei esittelyjä kaipaa, onhan hän kaikkien janoisten sankari, suurlähettiläs ja Amorin nuoli, kullankaivajien kuningas, toiseksi pyhimmillä paikoilla siis vierailtiin. Ja se kaikkein pyhin, sehän on tietysti Öljymäki.

Perinteiseen Ponnen leirin tapaan suihkuttelut sai jäädä odottelemaan ensiviikkoa. Paissin luento päivän päätteeksi oli yllättävän antoisa, sillä fyysisestä harjoittelusta ei kuulunut sanan puolikastakaan. Tälle kuulijakunnalle kun ei yksi kolmikymppinen viikko talveen riitä.

Jykylän leiri, 13.2. – Jämsästä Kortepohjaan

Hisun ässämmit antoivat tällä kertaa pari mitalia Ponnelle ja viisi sellaista ponsilaisille. Näille pohjille on hyvä aloittaa Ponnen Jykylän leiri, talven toinen seuran kokoinen kokoontumisajo. Pohjien tuleekin olla rautaakin lujemmat, näiden leirien ohjelman edessä kun ei lue perinteistä ”tulkaa leirille levänneinä” –paskaa. Näille leireille tullaan hyvin harjoitelleina tai sitten, kuten muutamat vierailevat tähdet ovat todenneet, näiltä leireiltä lähdetään montussa.

Leiripäiväkirja päivittyy epämääräisillä fiiliksillä leirin jatkuessa, joten keskisormi pystyyn ja sormi päivitysnäppäimelle. Kirjoitusvastuuta jaetaan 10-henkisen leiriryhmän illan viimeisten tuntien selväpäisimmälle urheilijalle, jotta jokin taso teksteissä säilyisi. Liikunnallinen ohjelma on sen mukainen, että laatutarinaa ei silti uskalla luvata.

Edustusryhmän blogin tavoitteet

Tällaiseksi pohjoisen huippusuunnistusseuran edustusryhmän epäviralliseksi tiedotuskanavaksi blogillamme on lähes yhtä vaatimaton tavoite kuin Torsolla toisella Kurva-tourilla, 110 litraa kaljaa kahteen viikkoon, nimittäin tavoitteena on tehdä Suomen suosituinta suunnistusblogia. Ihan alkuun blogin tavoitteenasettelussa pyöri ideoita Uzben hankkimisesta blogin avulla veljeskunnan jäseneksi, mutta nykyään seuran jäsenyys edellyttää yltiöpäistä harjoittelua. Pelkkä hyvä tyyppi ei pärjää edes mustalaisleirissä saati Pellon Ponnessa.

TÄMÄN TAIVAAN ALLA

“Tämän taivaan alla tuuli puhaltaa. Se hakee vertaistaan. Ja pieni ihminen ristii kätensä rukoillakseen. Mutta rukous on vain mutina tuulessa ei sitä kukaan kuule ja jos jostain joskus löytyy jumala ei se lapsekseen, kuvakseen minua tunnista.” (Kotiteollisuus: Tämän taivaan alla).

Henkilökohtaisesti tämä kappale suomalaista rockmusiikkia on se ainoa, jossa aivoni pystyvät muodostamaan täydellisen kokonaisuuden siitä mitä on: Pello, Pellon Ponsi, pitkä kaamosaika, oleminen jumalan selän takana ja sen kaiken keskellä tapahtuva yksinäinen harjoittelu. Ponnen mies kairojen loppumattomilla metsäautoteillä on yksinäinen kulkija, jonka motivaation polttoaine ei ole liiallinen sosiaalisuushakuisuus. Kairojen kestävyysurheilijan kaveri on oma ajatusmaailma, sieltä löytyvät kaikki ainekset siihen taistelutahtoon, millä jaksaa niin pimeässä kuin kylmässäkin.

Pellon Ponnen suunnistajien eräänlainen slogan “pohjoinen puhaltaa” on mielestäni erinomainen ja monipuolinen kuvaus seuramme taipaleesta tässä kehittyvässä lajissa. Pohjoinen puhallus tuo minulle mieleen sen, miten omien lähtökohtien vaikeudet on pystytty kääntämään voitoksi.  Suunnistajalle Pello ja muu Länsi-Kaira ei ole mahdollisuuksiltaan mikään tieteellinen ja pikkutarkka. Joka hetki ei ole mahdollista mitata ja säätää koneen jatkeena juoksevaa robotinomaista kestävyysurheilijaa. Täällä sinusta ei tehdä konetta, vaan sinä teet itsestäsi koneen. Lapin ihmisellä luonto on elämässä niin vahvasti läsnä, että olet pakotettu rakastamaan ja kunnioittamaan sitä. Mikä olisikaan luonnollisempaa kun suunnistaa ja rankat kelit vaatii rankkaa luonnetta.

Aikoinaan väitettiin, että pohjoisessa on liian kovat haasteet edessä jos meinaa huippusuunnistajaksi. Tällaiset väitteet on nyt todistettu vääriksi moneen kertaan ja Pellon Ponnelta löytyy kova joukkue, joka kovenee koko ajan. Ponsipaidat asuvat ympäri Suomea, kuten nykyaikana on lähes väistämätöntä. Pysyminen pohjoisen porukkana on kuitenkin taattu, sillä eipä sellaiset edes Ponteen halaja, joiden sydämet eivät syki pohjoisen puhalluksen tahtiin.

Kylänä Pello ei kovinkaan paljon poikkea naapureistaan. Aamulenkillä on yleensä hyvin hiljaista. Liikkeellä on joku tuulessa lentävä muovipussi ja postiauto. Päivällä läpikulkijat kansoittavat kylän S-markettia, josta matka jatkuu pohjoisen huvikeskuksiin. Moni ei uskalla pysähtyä pidemmäksi ajaksi, joten menoa ja meininkiä on turha etsiä. Pello ei kuitenkaan tee kuolemaa. Uneliaan kylän keskellä positiivisesta suhtautumisesta maailman menoon kertoo Penan grillin saapuminen hotellin päähän ruokkimaan nälkäisiä, vaikka kulkijoita on pahimmillaan nolla. Taustalla nousevalta pienen Kylävaaran rinteellä voit nähdä otsalamppujen vilinää ja kuulla suunnistuskengän rouhivan mäen kivistä pintaa. Siinähän on kaikki mitä tarvitseekin: rajattoman positiivinen asenne ja maastoa missä touhuta. Mikä tärkeintä kylän isoin monumentti on kestävyysurheilijapatsas.

-Tinke