“Tämän taivaan alla tuuli puhaltaa. Se hakee vertaistaan. Ja pieni ihminen ristii kätensä rukoillakseen. Mutta rukous on vain mutina tuulessa ei sitä kukaan kuule ja jos jostain joskus löytyy jumala ei se lapsekseen, kuvakseen minua tunnista.” (Kotiteollisuus: Tämän taivaan alla).
Henkilökohtaisesti tämä kappale suomalaista rockmusiikkia on se ainoa, jossa aivoni pystyvät muodostamaan täydellisen kokonaisuuden siitä mitä on: Pello, Pellon Ponsi, pitkä kaamosaika, oleminen jumalan selän takana ja sen kaiken keskellä tapahtuva yksinäinen harjoittelu. Ponnen mies kairojen loppumattomilla metsäautoteillä on yksinäinen kulkija, jonka motivaation polttoaine ei ole liiallinen sosiaalisuushakuisuus. Kairojen kestävyysurheilijan kaveri on oma ajatusmaailma, sieltä löytyvät kaikki ainekset siihen taistelutahtoon, millä jaksaa niin pimeässä kuin kylmässäkin.
Pellon Ponnen suunnistajien eräänlainen slogan “pohjoinen puhaltaa” on mielestäni erinomainen ja monipuolinen kuvaus seuramme taipaleesta tässä kehittyvässä lajissa. Pohjoinen puhallus tuo minulle mieleen sen, miten omien lähtökohtien vaikeudet on pystytty kääntämään voitoksi. Suunnistajalle Pello ja muu Länsi-Kaira ei ole mahdollisuuksiltaan mikään tieteellinen ja pikkutarkka. Joka hetki ei ole mahdollista mitata ja säätää koneen jatkeena juoksevaa robotinomaista kestävyysurheilijaa. Täällä sinusta ei tehdä konetta, vaan sinä teet itsestäsi koneen. Lapin ihmisellä luonto on elämässä niin vahvasti läsnä, että olet pakotettu rakastamaan ja kunnioittamaan sitä. Mikä olisikaan luonnollisempaa kun suunnistaa ja rankat kelit vaatii rankkaa luonnetta.
Aikoinaan väitettiin, että pohjoisessa on liian kovat haasteet edessä jos meinaa huippusuunnistajaksi. Tällaiset väitteet on nyt todistettu vääriksi moneen kertaan ja Pellon Ponnelta löytyy kova joukkue, joka kovenee koko ajan. Ponsipaidat asuvat ympäri Suomea, kuten nykyaikana on lähes väistämätöntä. Pysyminen pohjoisen porukkana on kuitenkin taattu, sillä eipä sellaiset edes Ponteen halaja, joiden sydämet eivät syki pohjoisen puhalluksen tahtiin.
Kylänä Pello ei kovinkaan paljon poikkea naapureistaan. Aamulenkillä on yleensä hyvin hiljaista. Liikkeellä on joku tuulessa lentävä muovipussi ja postiauto. Päivällä läpikulkijat kansoittavat kylän S-markettia, josta matka jatkuu pohjoisen huvikeskuksiin. Moni ei uskalla pysähtyä pidemmäksi ajaksi, joten menoa ja meininkiä on turha etsiä. Pello ei kuitenkaan tee kuolemaa. Uneliaan kylän keskellä positiivisesta suhtautumisesta maailman menoon kertoo Penan grillin saapuminen hotellin päähän ruokkimaan nälkäisiä, vaikka kulkijoita on pahimmillaan nolla. Taustalla nousevalta pienen Kylävaaran rinteellä voit nähdä otsalamppujen vilinää ja kuulla suunnistuskengän rouhivan mäen kivistä pintaa. Siinähän on kaikki mitä tarvitseekin: rajattoman positiivinen asenne ja maastoa missä touhuta. Mikä tärkeintä kylän isoin monumentti on kestävyysurheilijapatsas.
-Tinke
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti