Aikojen alussa kristitty mies kulki Karamaassa. Kartta oli kädessä ja siitä löytyi mustaa sekä valkoista.
Kotipiirissä oli joskus 18. vuosisadalla nukkunut herra Maupertuis, joka maapallon oli jo kertaalleen mitannut pyöreäksi. Mutta eipä arvannut kristitty mies, että seuraavan vuosisadan kuluessa hänestä tulisi ookoo länsikairasta ja hänen seuraajistaan miehiä isänmaan huipulta isänmaan huipulle.
Kristitty mies sytytti tulen, joka välillä hiillostui, välillä roihusi. Roihu oli kovimmillaan vuonna -80 Ounasvaaralla, kun Jarmo Heikka parkkeerasi Ponnen 32. joukkueena maaliviivan yli hiihtokeskuksen kentälle.
Sitten vaihtui vuosituhat. Kristitty mies näki viimeisinä hetkinään, kuinka hiillokseen puhallettiin kovemmin kuin koskaan. Hiillos paleli ja sammui, mutta puhallus jäi. Pohjoinen tuuli oli syntynyt vahvistuakseen.
Kuin fenix lintu, tuhkasta nousi ylväs joukko nuoria urhoja. Tuhka häipyi Islannin tulivuorille miesten, atleettisten kuin kreikkalaisten patsaiden, jäntevien kuin ketterimpien puumien, nälkäisten kuin kidutettujen hyeenojen, askelten tieltä.
Askelten ei annettu horjua, sillä kairojen ankarat olot tuhoavat kaiken heikkouden. Olot eivät muutu, tietä ei ole tasoitettu loppuun asti, mutta pohja on luja ja vankka. Siltä pohjoinen tuuli ponnistaa, kevät keväältä kylmempänä ja vahvempana. Jatkuvasti ja puuskittain. Kylmempänä ja vahvempana kevätkylvöjen tuhoksi. Kylmempänä ja vahvempana aina vain varmemmin. Kylmänä ja vahvana!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti