perjantai 22. heinäkuuta 2011

Prinipomi paukkuu

Ultrakisat ovat syömiskisoja, joissa on väliin heitetty vaihteluksi hieman liikuntaa. Jotenkin noin kirjoitettiin kieli poskessa (missäs muualla se voisi olla kuin suussa eli siis samalla poskessa vai miten määritellään kielen sijainti, sillä kielihän on kiinni suuontelon pohjassa [myös poski on osa suuta-määritelmä on ongelmallinen, kuten huomaamme…]; tietysti irtileikattu kieli ei välttämättä ole enää poskessa…ja onko poski osa suuta ja jos ei niin mikä sitten on suu…onko poski suun eräs osa, jota ilman kuitenkaan suu ei voisi olla olemassa, toisin sanoen siis poski olisi suun määrittymisessä tärkeä osa, mutta ei sentään ainoa laatuaan ((eli autonominen, tai tietysti pelkkänä poskena se määrittää itsensä poskeksi yksiselitteisesti)) [onhan myös huulet, hampaat, ikenet , suulaki]…jonkinlainen emergentti ominaisuus siis…kuitenkin suu pysyy suuna, vaikka siinä ei olisi kieltä vai onko näin…it’s all about definition…joka tapauksessa kategoriaoppi ja universaalien ongelma vainoavat meitä yhä kuten vainosivat Aristotelesta ja Occamia aiemmin...hyväksymme tällä kertaa fraasin ”kieli poskessa” määritelmänä siitä tilanteesta, kun ihminen yrittää pidätellä hymyään ja onnistuu siinä vain puolittain…) Christopher McDougallin kiistellyssä ”Born To Run”-teoksessa.

Televisiosta tuli ennen muinoin seikkailu-urheilua. Ulkomailla vedettiin viikon kisoja vuoristossa ja merellä, Suomessa Forsmanin Peten suunnittelemilla radoilla uitiin saaresta toiseen ja etsittiin rasteja linnan raunioista. Välillä nukuttiin pyörän selässä, välillä herättiin äkkipysähdyksellä ojasta. Kokista ja sipsejä kului kisan aikana enemmän kuin keskiverto amerikkalaisella nörttikerholla, vaikka aikaa ruoan ahtamiseen kurkusta alas oli promille amerikan ihmeiden harrastukselleen uhraamasta ajasta. Olihan se sairasta, mutta ah niin siistiä kymmenvuotiaan nassikan silmissä. Inhimillisen sietokyvyn rajoilla liikuttiin, Stephen King sai tehdä tilaa. Hohto vaihtui Skibotnin vesiputoukseen, jonka alla on aina yhtä kiehtova hiidenkirnu, mutta siitä ehkä joskus myöhemmin lisää. Ruotsissa melottiin koskia, joissa oli rautaromua ja veri virtasi veden seassa. Storforsen valvotti pitkälle yöhön jylyllään vaikka oli keskitalvi. Koskien reittiselostukset kuluivat käsissä, no rapids kaikui korvissa. Arctic Canoe Race oli hieno tapahtuma: Kilpisluspa, Peerakoski, Lammaskoski, Pättikkä. Piti hankkia maastopyörä ja lumilauta. Vauhtia piti olla. Vähän skeitattiinkin, mutta kun ollie ei ottanut onnistuakseen jäi se. Muutamia vuosia kului ja suunnistusmoskiitto puri persuksiin. Laanilasta se alkoi ja koukkua tarjosi alkuun, mutta jo Tampereen pusikoissa alkoi kulkea. Kartat alkoivat kiinnostaa, kartanteko alkoi kiinnostaa. Talankangas, Vetovaara, Selkävaarankuru, Akajoki, olihan niitä. Etsittiin maastoa ilman ihmisen jälkeä, innoittajana Juukan ässämmien hehkuttelut. Löytyi Ahmarova, löytyi Näläntö. Niistä enemmän jossain vaiheessa. Aikaa kului ja lopulta osallistuttiin seikkailukisaan. Oltiin aloittelijoita, sen huomas. Myöhemmin kartoista ovat alkaneet kummasti kiinnostaa saaret, joet ja kannakset joissa voisi harrastaa coastaleeringia.

Tänään ja huomenna on käynnissä Rokualla Geopark Challenge, jossa Ponsilaisedustusta löytyy niin osallistujien kuin järjestäjienkin puolelta. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti