Nousen polkua ylöspäin, aluksi juosten, lopulta reisiini nojaten, laahustan. Hapottaa, mutta maisemat palkitsevat. Lappilaista erämaata, kairaa, kilometritolkulla. Satoja kilometrejä, tuhansia kenties.
Joulu, juhannus ja uusivuosi tulevat jokainen tunturijonon päällä, kaikki on hyvin. Porotokka tutkailee uteliaana juoksijan eväitä jaksaa. Jaksanhan minä, imen ympäristöstä energiaa kuin aurinkopaneeli Saharassa.
Tuulee ja hyttyset pysyvät poissa. Täällä tuuli ei koskaan lopeta, puuttomuus ruokkii sen ruokahalua.
Jyrkänteiden väliin puristuu kapea lampi. Jos osaisin lentää menisin yli juuri tästä keskeltä, mutta kaikesta huolimatta en ole lintu - minun on tyydyttävä askelen lentoon ja kiertoreittiin.
Oletko koskaan luullut, että se mitä etsit ei tule vastaan koskaan, koska sitä ei ole. Kuitenkin se on siellä ja sinä vain muualla. Minä olen luullut, ja useasti.
Polku on vaihtanut paikkaa. Ihmisen pieni jälki näkyy selvästi muuten koskemattomassa luonnossa. Kartta saa asianmukaisen päivityksen, me asianmukaisen päivetyksen.
"Kraanavesi maistuu kuralta tämän jälkeen", tuumaan lähteen äärellä. Pohjaton vesimassa edessäni on elämän ja jaksamisen edellytys kaikkialla. Nappaan vielä yhden kourallisen.
Alas on mentävä, vauhdilla. Alhaalla huomaan erheeni, mikä se näistä syvistä kuruista oikein on?
Järvi puristuu kapeiden kannasten väliin: siinä missä ennen on ollut yksi on kohta tuplasti enemmän.
Kankaalla vauhti kiihtyy. Mikä on kiihdytellessä, kun maailma on avoin ja mahdollisuuksia täynnä. Nuoren polvi nousee mättäillä, vanha tulee taidolla. Joku saattaa hallita molemmat.
Suo kuin jalkapallokenttä. Sinne minä palloni veisin.
Järvi takanani jää, ilta-auringon loistaessa tuntureille, varjoon, lopulta yö saapuu ja jättää erämaan rauhaan.
---
Toinen ja kolmas osa päätyvät jossain vaiheessa eetteriin (toivottavasti, ennen kisoja, vaikka olenhan mie jo puoliksi toisen osan kynäillytkin...), sillä aikaa tutustukaa veppisaittiimme aiheen tiimoilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti