Pöllö eli yöspesiaali

Tämänkertaisessa Tuikun numerossa tustustumme yösuunnistajan prototyyppiin, Yökettuun. Yökettu saapuu haastatteluun mustassa takissa, "hämäyspaita", hän kommentoi lyhyesti, aurinkolasit silmillä ja pieni ledi päässä. Mies istuu tuoliin ketterästi ja nostaa aurinkolasinsa otsalle: mustat silmänaluset paistavat kuin valvotut yöt. Tälle miehelle ei aurinko nouse koskaan. Varjoa Yöketulla ei kuulemma ole ollut vuosiin, hän liikkuu vain öisin. Kaveri on legenda ja klassikko samassa paketissa. Ihminen vailla ihmisyyden taakkaa, yhtä pitkää urbaania legendaa koko tyyppi. Olemassaolonsa hän perustelee sillä, että on kiva olla olemassa. Onneksi olen tehnyt, kuten kunnon toimittajan kuuluu, taustatyöni huolella. "No kerropa alkuun jotain itsestäsi", aloitan. "Minä ja otsalamppu olemme yhtä ja samaa organismia", hän vastaa. "Jaa, vai niin", erehdyn vastaamaan ja mies lentää ulos studion avoimesta ikkunasta enkä näe häntä enää koskaan. Haastattelu loppuu lyhyeen, mutta kirjoitan jutun loppuun siitä huolimatta. Helppohan sitä on laittaa latteuksia peräkkäin ja väittää, että siinä on juttu, joka juuri sinun on pakko lukea juuri nyt heti. Lainaan vanhoista haastatteluista parhaat palat ja vaihdan sanajärjestykset. Yöketun legenda ei saa jutustani lisää sisältöä, toistan vanhoja latuja. Silti juttu myy kuin häkää ja lähden pitkälle lomalle aurinkoon, kiitos Yöketun.