Kun lehmille soittaa klasaria ne tuottaa paremmin maitoa, pandat diggaa Prince of Soulia kutumusana ja 23 vuotta kuurona ollut, mutta nyt kuuleva vihaa Justin Bieberiä ja rakastaa Explosions in the Skyta.
Kun suunnistajille sanoo klasari niin ne luulee et se on lempinimi jollekin Ruotsin pikkuviestille. En minä tietenkään väitä, että suunnistajat olisi jotenkin vähemmän kultturelleja kuin muutkaan urheilijat. Kuunnelkaa vaikka lätkäjoukkueiden kannatuslauluja; voi sitä myötähäpeän määrää!
Suunnistajien lukemat kirjat rajoittuvat Rastivuoteen, Suunnistustaitoon ja Jukolan Viestin Tarinaan. Niistäkin on katsottu vain kartat.
Teatterissa suunnistaja ei käy, oma laji on kuulemma riittää. Kesäteatteriinkin raahaudutaan vain kun pääroolissa olevan mökkinaapurin mieltä ei haluta pahoittaa.
Taidenäyttely on silkkaa ajanhukkaa ja sitä paitsi Pirkkalassa on iltarastit, jonne on päästävä.
Omakätinen kirjoittaminen tai piirustelu rajoittuu karttoihin, karttojen reunaan kirjoitettaviin kommentteihin ja harjoituspäiväkirjan täyttämiseen.
Joskus kuitenkin toivoisi, että kisoissa soitettaisiin muutakin kuin humppaa ja ihmisten kanssa voisi keskustella Paul Austerin uudesta.
Paitsi mikroreitinvalinnoissa suunnistaja häviää eläimelle myös kulttuurintuntemuksen saralla.
Muutosta voi aloitella vaikka ymmärtämällä tämän Eino Leinon viime vuosisadan alkupuolella duunaaman pätkän:
Kyltyyri
[Helsingin murteella]
“Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!”
Tuo huuto on Suomessa syyri,
Mut mikä se on se kyltyyri?
Kas, siinäpä pulma on jyyri.
Se on yhdelle ooppera-kyyri,
taas toiselle Tukholma-tyyri,
Duncan, Forssellin figyyri
tai Parisin polityyri.
Tuhatkarvainen on kyltyyri -
se on Kiinassa Kiinaan myyri -
mut Suomessa Suomen kyltyyri
tuon kaiken on karrikatyyri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti