Tulivuoret kiehtovat suuresti ja Islannissahan niitä riittää. Hekla ja Katla. Ensimmäinen on muistaakseni myös Aku Ankan sivuilla silloin tällöin vilahteleva sivuhahmo ja jälkimmäinen Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli- kirjan Karmanjakan kallion vartijalohikäärme. Surtsey, saari, joka nousi tyhjästä. Hieno hetki. Laki, luonnonlaki. Kertonee tyhjentävästi kaiken: ihminen on niin pieni. Liveseuranta löytyy täältä.
Krakatau, Tambora, Pinatubo ja Kelud esimerkkeinä muualta näyttävät, että kyllä muuallakin kuin pohjoisen valaanpyytäjien valtakunnassa osataan. Samae Koskinen ja Einar Már Guðmundsson ovat pureutuneet aiheeseen; toinen laululla Krakatausta, kun toinen taas loistavissa kirjoissaan kuvaa islantilaista ihmistä puhtaimmillaan. Magmapesäkkeet, pyroklastiset pilvet, supertulivuoret. Kiehtovia termejä. Laskeutuisin tulivuoren sisuksiiin, jos vain voisin ja tutkisin pitävätkö teoríat kutinsa. Vaikka totuuden nimessä on sanottava, että ei sieltä pohjalta paljon mitään selviäisi, edes ihminen, paatuneinkaan geologi, hengissä. Mutta ei enempää tulivuorista, muuten menee koko ilta jutustellessa, sillä...
...Islannissa myös suunnistetaan. Mieleen muistuu jokin vanha suunnistusreissujen mainos, joka on vieläkin tallessa karttakansion välissä juuri tuon kyseisen hienon avointa aluetta ja karstimaata sisältävän karttapalan takia (samassa paketissa oli myös Kari Sallisen voittoreitti Mt. Kooyooran rinteiltä vuoden 1985 MM-kisoista, helmi sekin!). Myös uudempia tuttavuuksia on onneksi viime aikoina näkynyt muun muassa Reykjavikin keskustan sprinttikartan muodossa. Koska Suomessa on suunnistuskisan maali eduskuntatalon portailla, kyselin taannoin Ponnen foorumin yksityisviestissä.
Islanti tuo hieno maa, josta tein lukiossa esitelmän väsyneellä otsikolla "Monikasvoinen Islanti". Oliko tämä sitten sitä gonzojournalismia häh?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti