Sinä Reisi vietit talven jälkeen hiljaiseloa. Me kaikki huusimme sinua apuun jo huhtikuussa, mutta Sinä et ollut vielä valmis. Sinulla oli tämänhetkisen urasi suurimmat taistelut juuri takana ja tarvitsit aikaa. Suuren sydämen käskyttämä mielesi oli palasina ja sitä elvytit omilla poluillasi, sauvarinteissäsi ja tien päällä.
Ilon hetki oli suuri, kun verkkovihkosta luin Sinun ilmoittautuneen Keurusrasteille. Silloin tiesin taistelijanluontosi palanneen. Keurusrasteilla meno toki takelteli, mutta vain parantuakseen seuraavaan viikonloppuun itäisessä Suomessa. Mutta vain parantuakseen kohti Jukolan yötä tai aamua, riippuen Sinun ja managerin tahtotilasta.
Sillä mitä on Pellon Ponsi ilman Reisi ensimmäistä? Se on kestävän porotokan sijaan kapinen lammaslauma jonka ilveskin nappaa. Se on hengetön pikkupuolue vallankumousliikkeen sijaan. Se on vain joukko urheilijoita, jotka eivät näe voitoissa kuin mitalin, tappioissa kuin sijoituksen. Me tarvitsemme Sinua, koska Sinä näytät meille äärimmäisenä kestävyysurheilijanakin herkän luonteesi suorituksiasi kohtaan. Me tarvitsemme Sinua, jotta voitto maistuu voitolta ja tappio maailmanlopulta.
Minä tiedän, että ilman Sinua me emme koskaan nouse sinne, minne kuulumme. Sinä olet raivannut tiesi huipulle murheiden rinteiltä, pettymysten soista, menestymättömästä nuoruudesta. Siksi Sinä tiedät ja esimerkilläsi meille muille näytät, että joskus työnteko sirottaa kultaa vasta kun suola on päältä loppunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti